Välillä itku tulee, varoittamatta. Useimmiten pyöräillessä töihin tai töistä kotiin, kun ajatukset vapautuvat annetuista raameista. Välillä kun joku kysyy jotain kuulumisista ja kerron. Aina en jaksa kertoa.

En osaa oikein olla surun kanssa. Ärsyttää, kun ei jaksa samalla tavalla kuin normaalisti. Tuntuu kummalliselta, enkä jaksa itseäni. En tahdo kokea näitä reaktioita. Mutta samalla kaikki elämä on viiltävän kaunista. Aurinkoiset päivät ja sininen taivas, vihreät pellot ja sillan ali virtaava vesi. Eläimet ja ihmiset. Jokainen hengenveto.

Tälle kesälle kasaantui kaksi menetystä ja yksi läheltä piti, joka alkaa oireilla kunnolla vasta nyt, melkein viikko tapahtuneen jälkeen. En usko, että näistä mikään olisi yksin saanut minua näin tolaltani, mutta niitä oli kolme, ja nähtävästi kolme oli liikaa. Mutta ei minulla ole hätää. Tästä selvitään kyllä. Tarvitsen vain vähän aikaa hengitellä.


Viimeinen elossa ollut isovanhempani nukkui pois 1.7. Olimme jo muutenkin menossa Suomeen, koska 12.7. oli tarkoitus juhlia mummun 100-vuotispäiviä, mutta sen sijaan vietettiinkin hautajaisia. Siskoni ja serkkuni (ja monet muut) puhuivat muistotilaisuudessa kauniisti, mutta minä en osaa sanoittaa suruani suuressa seurueessa. Sen sijaan kannoin arkkua. Se sopi suruuni paremmin.

Mummu eli täyden elämän, johon ei olisi enää juuri enempää mahtunut. Ikävöin juttuhetkiämme, sitä kun makoilimme yhdessä mummun sängyllä ja kerroimme kaikki kuulumiset puolin ja toisin. Hän jaksoi aina olla kiinnostunut ja toisaalta kertoi myös mielellään omista tekemisistään. Kaipaan mummua, mutta samalla ymmärrän, että aika tuli täyteen. Se sai tulla.


M:n isä sairastui syöpään ensimmäisen kerran miltei 14 vuotta sitten, mutta hoidoilla se parani. Reilu vuosi sitten se kuitenkin uusi, ja tällä kertaa se tuli jäädäkseen. Hän menehtyi siihen kotonaan 2.8. vain 63-vuotiaana. “Pitkällisen sairauden murtamana”, sanotaan, mutta L ei murtunut. Aivan loppuun asti hän oli oma itsensä, jaksoi vitsailla ja viettää aikaa kanssamme sen verran kuin vointinsa puolesta saattoi.

Hän oli mukana suunnittelemassa oman hautapaikkansa ja etsimässä sopivaa päivämäärää, jolloin me jäljelle jäävät voisimme ensi vuonna mennä katsomaan kiertävää komediaesitystä, joka on ollut perheen perinteenä jo vuosia. Rakastamme kaikki sushia, joten viimeisen kerran, kun olimme yhdessä koko porukalla, hän tarjosi meille sushilounaan ja istui kanssamme samassa pöydässä niin pitkään kuin jaksoi, vaikkei ollut enää päiväkausiin voinut syödä itse mitään kiinteää.

Syöpä vei L:n meiltä liian aikaisin, eikä hän ollut valmis lähtemään ennen kuin oli aivan pakko. Tämä suru on erilaista kuin mummun menetys, koska edessä olisi voinut olla vielä vuosia, vuosikymmeniäkin elämää.

Hautajaiset ovat jo takanapäin ja viime lauantaina kävimme perheen kesken laskemassa uurnan hautaan. Hyvästejä hyvästien perään, mutta oikeasti niitä sanotaan vielä pitkään.


M:n kanssa emme juurikaan soittele, vaan laitamme yleensä aina viestiä. Puhelut on varattu vakaville asioille, mutta jostain syystä en ymmärtänyt huolestua, kun hän soitti viime viikon tiistaina tultuani töistä kotiin. Sitten vasta, kun hän sanoi olevansa ihan kunnossa, mutta olleensa onnettomuudessa.

Hän oli tulossa pyörällä töistä kotiin, kun auto tuli risteykseen kolmion takaa ja ajoi hänen päälleen. Ei kovin lujaa, onneksi, ja hänkin oli ehtinyt vähän hidastaa, mutta auton keula osui kuitenkin pyörän eturenkaaseen ja mies lensi maahan. Vammat jäivät onneksi kohtuullisen vähäisiksi: kärjistään katkenneet kulmahampaat toisella puolella, jonkin verran naarmuja ja ruhjeita siellä täällä, vuotava asfaltti-ihottuma oikeassa kämmensyrjässä ja pahasti mustelmilla oleva vasen käsi, joka ei vieläkään oikein jaksa kannatella mitään, mutta taipuu kuitenkin kaikkiin tarpeellisiin suuntiin.

Pyörästä meni eturengas, osa ohjaustangosta ja toinen jarru, mutta sen voi korjata. Hampaatkin on korjattu tänään. Mustelmat alkavat jo haalistua, oikean käden ruhje ei kaipaa enää suojaa päälleen ja vasen käsikin on joka päivä parempi. Aivan järkyttävän hyvä tuuri, ettei käynyt pahempaa. Ettei tullut kolmansia hautajaisia parin kuukauden sisällä.


Vastaan kun kysytään, mutta juuri nyt en jaksa olla itse yhteydessä. Menen aamulla töihin, teen minkä pystyn, tulen iltapäivällä kotiin. Teemme yhdessä ruokaa, katsomme illalla telkkaria, juttelemme välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kosketamme paljon. Välillämme vallitsee ymmärrys siitä, että voimavarat ovat aika vähissä molemmin puolin ja siksi kaikki on vähän tavallista hitaampaa. Toimin pitkälti autopilotilla paitsi silloin, kun itku tulee, varoittamatta.

Hyvä, että tulee. Vaikka ärsyttää.