Tag: Denmark

Elämme jännittäviä aikoja

Vähän hirvittää, jos totta puhutaan. Myyjä allekirjoitti oman osuutensa sopimuksesta maanantaina, jonka jälkeen paperit menivät meidän asianajajamme luettaviksi, ja samoin pankille lähti tiedote tapahtuneesta. Pankilta tuli heti seuraavana päivänä sitoumus lainasummasta, joskin lopulliset yksityiskohdat lyödään lukkoon vasta ensi viikon tapaamisessa. Asianajajalla meni vielä toinen päivä ennen kuin keskiviikkona saimme kuulla, että kaikki on enimmäkseen OK, eikä sopimukseen tarvitse lähteä tekemään muutoksia. Toisin sanoen me olemme ostamassa elämämme ensimmäisen kämpän, ja se kaikki tapahtuu ihan kohta.

Aikuisuuspisteitä tippuu niin että ropisee.

Yksi kollegoistani iloitsi erityisen kovasti puolestamme, ja sanoi jotain, mikä ei ollut tullut itselleni edes mieleen: tämähän tarkoittaa sitä, että asetun pysyvästi Tanskaan! Mutta itselleni asia oli päivänselvä jo tänne lähtiessä, tai ainakin niin päivänselvä kuin tulevaisuudensuunnitelmat koskaan ovat. Tulin tänne rakentamaan elämää ihmisen kanssa, joka on minulle niin sopiva, etten osaa kuvitella sopivampaa. Näiden viimeisen reilun kahden Tanskassa vietetyn vuoden aikana mikään ei ole horjuttanut tuota näkemystä, eikä minulla ole syytä epäillä, ettäkö mieleni tästä muuttuisi vastaisuudessakaan.

Muutto uuteen kämppään on hyvinkin jo pohdinnassa, mutta ensin haluaisimme remontoida sitä jonkin verran, ja sitä pitää vielä selvitellä. Näillä näkymin muutto ajoittuu kuitenkin loka-marraskuun vaihteeseen, jos kaikki menee edes jotakuinkin suunnitellusti. Marraskuu varmaan menee asettumisessa, mutta ehkäpä joulukuussa meillä on jo oma, ihana koti. Tuntuu aika surrealistiselta, mutta niin kai se aina on suurien muutosten osuessa kohdalle.

Kuohuvaa

Haaveilen, että voisin taas kirjoittaa. Englanti ei huvita, koska suomi alkaa olla harvinaista herkkua töiden ulkopuolella, ja kaipaan omaa kieltäni. Pyörittelen ajatusta mielessäni ja palaan aina samaan: Toisaalta harmittaa rajata potentiaalisesti kiinnostuneita lukijatuttuja pois kirjoittamalla suomeksi, mutta toisaalta taas jos en saa kirjoitettua englanniksi ollenkaan, mitä järkeä on pysytellä alkuperäisessä kielivalinnassa? Suo siellä, vetelä täällä. Kompromissi toimi aikoinaan entisessä blogissani, joten miksei tässäkin tapauksessa.

Aiemmin kirjoittaminen tyssäsi tyytymättömyyteen. Sinänsä blogiteksti viikossa oli hyvä ajatus, mutta lopputulos oli enemmän muistilistojen kirjoittamista kuin sellaista tekstiä, jota oikeasti olisin halunnut tuottaa. Toisin sanoen määrä korvasi laadun, eikä se määrä edes ollut loppujen lopuksi kummoinen. Neljä keskinkertaista tekstiä kuukaudessa ei kauheasti lämmitä ketään. Ja niin vierähti melkein puolitoista vuotta ilman ainuttakaan kirjoitusta.

Silläkin uhalla, että tästä tulee juuri sellainen merkintä mitä halusin välttää, tuntuu tarpeelliselta kirjoittaa ylös edes muutama isompi asia, mitä tässä välillä on tapahtunut. Ensinnäkin vaihdoin työpaikkaa helmikuun alussa. Tämä on ollut suurin yksittäinen muutos sen jälkeen kun muutin Tanskaan, ja todella loistava sellainen. Olin kertakaikkisen väsynyt vanhaan työpaikkaani, vaikka työkaverit siellä olivatkin mahtavia, mutta itse työ oli kaikin puolin uuvuttavaa. Nykyisessä työssäni on yhtä lailla mahtavat työkaverit, mutta lisäksi rakastan itse työtä. Voi liioittelematta sanoa, että mielenterveyteni on paljon paremmalla tolalla nyt kuin vuosi sitten.

Toinen suuri muutos on tanskankielen opintojen päättyminen kesäkuun alussa. Kirjallinen osa lopputentistä meni erinomaisesti, mutta suullisessa kompastelin ja pääsin sen melkeinpä rimaa hipoen läpi, jos nyt vähän liioitellaan. Pettymys suulliseen suoritukseeni oli aika kova, mutta sellaista se joskus on, eikä minulla kerta kaikkiaan riittänyt rahkeet enää parempaan. Joka tapauksessa olen onnellinen lisääntyneestä vapaa-ajasta, vaikka kurssikavereita olikin mukava nähdä viikottain. Tanskani on ihan kohtuullisella tolalla, vaikkei sen käyttö olekaan niin sujuvaa kuin mitä toivoin sen tässä vaiheessa olevan. No, ajan kanssa.

Kolmas mullistus on vasta tapahtumaisillaan, muttei ihan vielä lyöty lopullisesti lukkoon. Olemme nimittäin ostamassa ensimmäistä omaa asuntoamme, ja omalta osaltamme paperit on jo allekirjoitettu, mutta vielä joudumme odottamaan myyjän allekirjoitusta ja sen jälkeen asianajajan hyväksyntää. Ensi viikolla tähän aikaan homman pitäisi olla niiltä osin selvä, mutta sitä ennen mitä tahansa voi vielä tapahtua, joten en uskalla innostua liikaa. Jos kaikki menee hyvin, saamme asunnon avaimet käteen lokakuun ensimmäisenä, minkä jälkeen remontoidaan jonkin verran ja sitten koittaa itse muutto. Toivottavasti jouluun mennessä olisimme jo asettuneet…

Syksyllä kaikki kuohuu, sanoi viisas ystäväni F vuosia sitten kutakuinkin juuri näihin aikoihin. Syksyllä on jotenkin aina enemmän virtaa tehdä muutoksia elämään, ja toisaalta monenlaiset uudet alut tahtovat ajoittua loppukesän viileneviin ja tummeneviin päiviin. Tai ehkä se vain tuntuu siltä, koska niin olettaa olevan. Siihen ajankiertoon ehdollistuu koulu- ja opiskeluvuosien aikana, enkä ainakaan itse ole koskaan päässyt siitä irti. Nautin suuresti Tanskan pitkästä syyskesästä, joka taipuu talveksi vasta joskus lokakuun lopussa tai peräti marraskuun puolella. Kaikki kuohuu tänäkin syksynä, ja hyvä niin.

Of Home Things

There were a few things I was very worried about losing when I moved to Denmark. One of them was my “private” gym at the basement of the apartment building I lived in that was really meant for all the people living there, but which only I used regularly. Every now and then someone else would go, and once I even had to share it briefly while doing my own workout, but for the 1,5 years that I used it 2-3 times a week and for several years before that when I only went sporadically, I pretty much had it to myself. It was very basic, but it had what I needed and I absolutely loved the privacy. I hated the idea of having to go to an actual fitness centre after moving, and worse yet, a place where people predominantly spoke a language I don’t yet speak. I kept procrastinating about it for the first 5-6 months, but fortunately a colleague saved me at the start of this year by suggesting we start going together, and now it’s become a weekly habit I’d like to start doing twice a week if only I could find the time.

However, that’s not what I wanted to focus on today. Another “thing” I was loath to lose was Paula, my hairdresser for I don’t even know how many years. Some people love variety when it comes to hairdressers and flit from blossom to blossom, forever finding new flavours. Me, I want a relationship. Much like my friendships and romantic relationships, I tend to focus on only one person (or a handful, when it comes to friends), and I want it to last. I can’t remember when I first went under Paula’s scissors (or more often, knife), but she was the very first hairdresser in Oulu that I began to ask for by name. (I had a long-term relationship with a hairdresser in Raahe that took years to replace after I moved away.) But when she handled my wedding hairdo with such ease and grace, I knew I had found my match.

Every five to six weeks, pretty much like clockwork, we had an appointment and she would take me through red and brown phases, short and longer cuts, symmetrical and asymmetrical hairdos… We’d talk about what summer festivals we might visit the next summer, or what we might do for Christmas, or what was going on in our personal lives. She once came in early (like ridiculously early) in the morning just to fit me in when I had forgotten to make an appointment just before Christmas, and was in every way a total class act. I was sad to say goodbye to her, and horrified by the idea of having to try and find a replacement that could measure up in any way.

In Aarhus, I postponed finding a hairdresser for as long as I possibly could, but short hair demands attention a lot more often than long hair does, so I couldn’t avoid the issue forever. My first try was with a lady who didn’t speak English very well and who did an okay cut, but we were clearly on a different wavelength. I returned to her once to cut my fringe (she offered it free of charge, so I took advantage of that), but I had already decided I’d keep looking until I found one I was really satisfied with. Luckily for me, my second try was pure diamond.

I found Michael in a hair salon that was well hidden in a second-story space along a tiny alley that breaks away from a larger street barely a block away from where I work. He’s in his early twenties (I assume, haven’t asked), impeccably dressed in either all-black or black and white, thin as a whippet, skilfully coiffed and always with absolutely perfect manners. Every gesture seems somehow well planned, and while his English isn’t perfect, we communicate effortlessly. From the start we just hit it off. I explained to him what I wanted, he agreed and then somehow made it all his own, so that even though I had given the guidelines, he made the cut into a work of art all of his own design. The way he cuts hair makes me think of an artist working with a brush. He’s perfectly concentrated and he absolutely will not stop until he is satisfied with the outcome. And the way he gently but firmly moves my head to the angle he wants at any given moment is both mesmerising and somehow incredibly relaxing.

So no, he’s not Paula by any means, but he cuts my hair to perfection and we get along swimmingly. I was sold as soon as he got started the first time and aside from M and his truly lovely family, Michael has probably done more than anyone to make Aarhus really feel like home to me. It’s extremely rare for me to trust anyone to do anything to me without me trying to control the situation to at least some extent, but somehow he puts me completely at ease, and as a result, the salon he works in has become a true oasis of relaxation for me. (Admittedly the massaging chair I get to sit in when my hair gets washed helps.)

(Yes, I realise how bizarre it is that something like finding “the right” hairdresser can mean so much to a person, but there you go. When I tried to explain this to M the first time, he found it really amusing.)

Æbleskiver

Whenever I used to come home from my Danish class, I felt like I had done a hefty physical workout while simultaneously working on a particularly demanding translation. Simply put, I was exhausted, and usually also socially drained to the point that my response to everything was irritation and hostility. I have told M countless times that I hate both the Danish language and Denmark as a whole, neither of which is actually true. Both frustrate me from time to time, but more often than not, I enjoy them. Yes, even the inane language.

Towards the end of last year, the classes left me less crippled. Tired, definitely, but not the same way as before. At some point the teaching turned from complete gibberish to understandable words and then sentences. I still don’t understand everything, but I do get the gist of most everything that is said in class. It’s considerably harder for me to actually produce Danish, but I’m getting better at it. It’s hard for me to tolerate the mistakes I inevitable make, especially when trying to talk, but I keep trying.

Today was my first class after the Christmas break, which ended up lasting for over a month because I couldn’t attend class last week. And boy, does it show! Whenever I was asked to say something, I struggled. The words I needed would pop into my head in Spanish and Swedish, but certainly not in the language I was supposed to use. So frustrating! By the time I got home, I was totally beat. Granted, it’s not as bad as it was when I only just started the classes, but there’s still a clear difference to how it was in December. Still, I did manage to borrow a book from the library all in Danish, which made me immensely proud. I’m learning, and while the pace is snail-like in my own mind, the progress I’ve made is undeniable.

(The post title is the first word I learnt in Danish a long time ago. It’s the name of a typical Danish Christmas dessert that M adores. Æbleskiver are small pancake-y spheres that are eaten by hand after dipping them in strawberry jam and powdered sugar. I’m not a huge fan of the Danish way of serving them, but I quite enjoy them with apple marmalade, no powdered sugar required… Of course, M thinks I’m a total heretic.)

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén