Äitienpäivästäkin johtuen olen tänään ajatellut äitiäni erityisen paljon. Luin Imagessa olleen kirjailija Karl Ove Knausgårdin kirjoittaman kovin kuvauksellisen ja mietteliään jutun tapaamisestaan neurokirurgi Henry Marshin kanssa, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Äitini ei tietääkseni ole koskaan leikannut aivoja, mutta kirurgi hän yhtä kaikki on, joskin nykyisin jo eläkkeellä.

Vanhempieni lääkäriys on aina ollut iso osa perhe-elämäämme, vaikka töiden yksityiskohdat jäivätkin toki töihin. Ei meillä koskaan puhuttu sen kummemmin onnistuneista kuin epäonnistuneistakaan leikkauksista, mutta joskus muistan isän olleen erityisen suojelevainen äitiä kohtaan, kun töissä oli tapahtunut jotain vaikeaa, mistä ei voinut kertoa.

Ei sillä, että äitini olisi suojelua tarvitseva ihminen. Vahvempaa ihmistä on vaikea kuvitella. Luulen perineeni monet suojamuurini ja vakauden käsitellä tunnekuohujani äidiltäni. Äiti on myös huikean positiivinen ihminen, joka jaksaa löytää keinot jatkaa eteenpäin vaikka mitä tulisi eteen. Sitä periksiantamattomuutta ja peruspositiivisuutta uskon perineeni myös. Sosiaalisena kameleonttina äiti tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, ja hänessä on jotain erityistä hurmaavuutta, joka tekee hänestä helposti lähestyttävän ja viehättävän.

Toisaalta häntä on vaikea oppia tuntemaan, sillä äitini ei helposti päästä ihmisiä lähelleen. Samaa piirrettä löytyy minustakin, joten sen ymmärtäminen ei ole ollut vaikeaa. Meidän perheessämme tunnetaan syvästi, mutta ne kuohut ovat useimmiten piilossa, kaukana pinnan alla. Silloin  kun ne eivät suostu pysymään siellä, on äitini useimmiten rauhanrakentaja.

Äitini on antanut minulle ja siskolleni vastustamattoman tahdon ja kallisarvoisen tavan kokea maailma rajattomana paikkana. Vanhemmiltani olemme saaneet siivet, jotka kantavat kaikissa tuulissa. Siitä – ja kaikesta muustakin – olen pohjattoman kiitollinen.