Write Words

Epävarmuuksia

By E

On January 12, 2025

Nukuin viime yönä viikon ensimmäiset täydet yöunet. Nukun yleensä aika hyvin, mutta joskus stressi saa aikaan väliheräämisen aamuyöllä, josta sitten torkahtelen herätyskelloon asti. Tämä viikko on ollut kuitenkin aivan poikkeuksellisen huonouninen, koska heräämisiä on ollut useita per yö ja niistä on ollut vaikea nukahtaa uudelleen. Osansa teki varmaan vuoden ensimmäinen työviikko, sillä joululomaa edelsi aika turbulentti jakso, johon sisältyi monenlaisia muutoksia työpaikalla, ja jännitti vähän mennä takaisin loman jälkeen. Työviikko meni kuitenkin varsin hyvin ja siihen osui monenlaisia mukavia asioita, jotka valavat toivoa tulevaisuuteen. Siksi luulenkin, että kämppäprojekti on se varsinainen syy huonoon nukkumiseen.

Valmistelimme asuntoa koko viikon ajan perjantaina tapahtuneeseen valokuvaamiseen, sillä ei riittänyt, että kämppä oli siisti, vaan sen piti olla lähestulkoon kliininen. Tavaraa lähti eri pinnoilta pois niin paljon, että yläkerran yhteiseen työhuoneeseen pesiytyi kaiku, eikä mikään huone oikeastaan tunnu enää siltä niin kuin täällä asuisi joku oikea ihminen. No joo, vähän liioittelen, mutta silti. Mulla oli joku ihmeellinen epävarmuus siitä, että oliko kämppä nyt varmasti “oikealla tavalla” laitettu, vai olisiko pitänyt piilottaa vielä enemmän tavaraa, vai menikö jo liiankin persoonattomaksi. Toivoin kovasti, että valokuvaaja olisi antanut siltä osin jotain palautetta, mutta eipä se taida kuulua työnkuvaan. Hän napsi kuvat nopeasti ja lähti, ja nyt pitää vain toivoa, että niistä tuli hyvät.

Ensi viikolla myynnin on tarkoitus alkaa, ensin ilman maksettua mainontaa parin viikon ajan ja sitten todennäköisesti mainonnan kanssa. En yhtään tiedä mitä odottaa, kun ei tällaista ole tullut tehtyä aiemmin. Tuleeko yleisöryntäys, muutama kiinnostunut vai pelkkää hiljaisuutta. Me ostimme tämän asunnon aikanaan ennen kuin se ehti edes kunnolla myyntiin, koska se sattui vapautumaan juuri ennen kuin kävimme katsomassa toista saman rivitalon kämppää, joka taas myytiin nenämme edestä. Mutta se oli yli kahdeksan vuotta sitten, joten eipä siitä voi juuri päätellä mitään.

Asuntomme on kyllä hyvässä kunnossa, mutta kun kartoitimme mm. kodinkoneiden ikää myynti-ilmoitusta varten, tajusimme, ettemme ole vaihtaneet muuta kuin jääkaapin täällä asumisen aikana, koska mikään muu ei ole koskaan mennyt rikki. Koska keittiökin on alkuperäinen, ostaja haluaisi varmasti laittaa sen uusiksi jo ihan pelkän iän vuoksi. Yläkerta on meillä myös vähän epätavallinen, koska kahden pienen makuuhuoneen sijaan halusimme ison yhteisen työhuoneen, joten yhdistimme huoneet. Nämä rivitaloasunnot ja tämä asuinalue sopivat erinomaisesti ensimmäistä kotiaan ostaville lapsiperheille, joten sellaiset ostajat saattaisivat mieluummin haluta ne kaksi pientä makuuhuonetta.

No, eipä se pohtimalla miksikään muutu. Ensi viikolla nähdään, miten homma lähtee käynnistymään. Ei muuta kuin peukut pystyyn, että kämpästä päästään kunnialla (ja mahdollisimman nopeasti) eroon ja että prospektiivinen ostaja on ostokseensa tyytyväinen. Ja että hyvät yöunet tulivat jäädäkseen.

Joululomakooste

By E

On January 5, 2025

In Life, Suomeksi

Meillä oli tällä kertaa kaksi viikkoa joululomaa, joka päättyy tänään. Sen kunniaksi päätin kirjata ylös, mitä kaikkea tässä on tapahtunut ennen kuin arki vie taas mukanaan…

Ensimmäisenä viikonloppuna leivottiin perinteiset chocolate chip cookiesit äidin aikoinaan Amerikasta tuomalla reseptillä. Suurin osa niistä lähti mukaan Suomeen, mutta osa annettiin lahjaksi M:n äidille ja (pieni) osa jäi meille itsellemme odottamaan kotiinpaluuta joulun jälkeen. Toki viikonloppuna myös pakattiin, sillä varhain maanantaina lähdimme reissuun. Tällä kertaa mukaan lähti myös M:n äiti I, joka saapui omin neuvoin Aarhusiin ja jonka yhytimme varttia vaille seitsemän bussiasemalla, josta Flix-bussi kuljetti meidät neljässä tunnissa Kööpenhaminan lentokentälle. Mun hartain toiveeni oli nukkua bussissa, mikä onnistuikin aika hyvin, joten suurin osa matka-ajasta meni unten mailla. (Sateisia) maisemia tuli katseltua lähinnä Kööpenhaminan päässä.

Lentokentällä kaikki sujui mielestäni tavallista sutjakammin. Ainoastaan turvatarkastukseen piti vähän jonottaa, mutta muistan paljon pitempiäkin jonoja vuosien varrelta. Edes M:ää ei vedetty syrjään satunnaislisätarkastusta varten kuten yleensä. Kävimme kentällä syömässä ja taivuttelin M:n syömään kanssani, vaikkei sillä ollut juurikaan nälkä siinä kohtaa (eikä I:llä senkään vertaa, joten en edes yrittänyt). Se oli matkan ainoa mahdollisuus lämpimään ruokaan eikä tuntunut kivalta syödä yksin, ja toisaalta tiedän itsestäni sen, että tankkaus on olennainen osa matkustamisen edes osittaista sietämistä. Syömisen jälkeen läksimme portille, jossa boardaus oli alkamaisillaan. Koneeseen nousu kävi sujuvasti, mutta oli vähän myöhässä aikataulusta, joten konekin pääsi lähtemään vähän myöhässä.

Ensimmäisen lennon Kööpenhaminasta Helsinkiin nukuin melkein kokonaan, joskin heräsin kyllä juomaan perinteisen mustikkamehun tarjoilun saavuttua kohdallemme. Sen jälkeen jatkoin nukkumista. Heräsin vähän ennen laskeutumista ja hämmästyksekseni vieressäni istuva kasvoiltaan kovin kalpea M piteli kädessään oksennuspussia, jossa selkeästi oli tavaraa sisällä. Mitä hittoa? Olemme matkustaneet M:n kanssa Suomeen vähintään kerran vuodessa ja usein kahdestikin viimeisen 11 vuoden aikana (koronavuosia lukuun ottamatta), joten mulla on aika hyvä käsitys siitä, miten meidän matkustamiset sujuu, eikä sillä ole kyllä koskaan ollut minkäänlaista matkapahoinvointia. Kerta se on toki ensimmäinenkin. Helsingin kentällä hankkiuduimme pussista eroon ja hakeuduimme seuraavan lennon lähtöportille, sillä välilasku oli lyhyt ja olimme jo valmiiksi aikataulusta jäljessä.

Lento Helsingistä Ouluun oli kuitenkin sekin myöhässä ja myöhästyi vielä lisää sitten kun olimme jo koneen kyydissä, sillä odottelimme muita matkustavia aika pitkään. Lento itsessään meni sikäli paremmin, että M selvisi oksentamatta, mutta oli kuitenkin selkeän pahoinvoiva. En tiedä mistä se lopulta johtui, sillä se meni kyllä ohi kun pääsimme Raaheen ja saimme nukuttua yön yli, joten en tiedä, oliko se oikeasti Kööpenhaminan kentän ruokailusta johtuvaa, mutta ei se varmaan myöskään auttanut asiaa. My bad.

Vietimme Raahessa kolme kokonaista päivää hyvissä joulutunnelmissa. Siskoni perhe oli siellä myös, ja aattoa vietettiin lisäksi parin perhetuttupariskunnan kanssa. Herkullista ruokaa oli tavalliseen tapaan runsaasti ja pukkikin piti meitä selvästi kiltteinä, koska saimme mieluisia lahjoja juuri sopivissa määrin. Sää suosi aattona pikkupakkasen merkeissä ja luntakin oli mukavasti, mutta seuraavina päivinä keli lämpeni plussan puolelle ja kaikkialla oli niin liukasta, että jätimme kävelyt suosiolla väliin. Olimme suunnitelleet käyvämme katsomassa vanhan Raahen joulukalenteri-ikkunat, mutta se jäi tekemättä. Kivaa oli silti.

Perjantaina käytiin isän suosiollisella kuskauksella Raahen mainiossa Karhun kirjassa ja paperissa ostamassa tarpeellista tavaraa ennen kuin lähdettiin kohti Oulunsalon kenttää puolenpäivän aikaan. Lentoaikataulut pitivät enimmäkseen, joskin Helsinkiin laskeutunut sankka sumu myöhästytti ensimmäistä lentoa vähän. Kävimme Helsingin Finnair Loungessa syömässä ja rentoutumassa ennen toista lentoa, eikä M:n pahoinvoinnista ollut onneksi paluumatkalla jälkeäkään. Kööpenhaminan päässä matkalaukut tulivat varsin nopeasti, mikä oli hyvä, sillä Aarhusiin matkaavia junia oli tarjolla vain yksi tunnissa. Ehdimme seuraavaan mahdolliseen ja loppukotimatka meni ilman yllätyksiä. Saavuimme kotiin vähän yhdentoista jälkeen illalla väsyneinä mutta onnellisina. Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut reissu pienistä vastoinkäymisistä huolimatta.

Talonosto varmistui maanantaina ollessamme bussissa kohti Kööpenhaminaa, kun pankki sai oman osuutensa hoidettua. M oli kovasti sitä mieltä, ettei siinä ollut mitään jännittämistä, mutta jännitin silti, joten oli suuri helpotus, kun viimein näin pankkitililtä, että käsirahan ensimmäinen osuus oli siirretty sieltä pois. Se tarkoitti peruuttamattomasti sitä, että meidän oma harkinta-aikamme oli tullut päätökseen.

Olimme suunnitelleet jo etukäteen, että palattuamme Suomesta ottaisimme pikimmiten yhteyttä kiinteistönvälittäjään, jotta saisimme laitettua nykyisen asuntomme myyntiin mahdollisimman nopeasti. Reissun jälkeinen viikonloppu meni palautuessa, mutta laitoimme siinä sivussa alulle myös erinäisiä kämpänjärjestelyprojekteja myyntiä silmälläpitäen. Maanantaina sovittiin treffit kiinteistönvälittäjän kanssa torstaille, eli ensimmäiselle arkipäivälle uudenvuoden jälkeen. Välipäivinä siivottiin kämpästä pois erinäisiä kertyneitä kasoja, joista osa koostui kirjoista ja kaikenlaisesta muusta loppusijoituspaikkaansa etsivästä tarpeellisesta tavarasta, mutta osa oli vain pois heitettävää. M pesi uunin, kuurasi suihkun kaakelit ja teki pieniä korjauksia siellä täällä. Minä järjestelin kasoja ja kävin läpi omia romppeitani, kuten esim. kosmetiikkavaraston, josta löytyi kaikenlaisia kivettyneitä kynsilakkoja ja iankaikkisia huulipunia, joista ei ollut vaikea luopua.

Uuden vuoden aattoa (ja meidän 11. vuosipäivää) vietettiin kahdestaan perinteiseen tapaan. Syötiin kotiin tilattua sushia ja juotiin kuohuvaa, ja mentiin nukkumaan ennen pahimman rakettipaukkeen alkamista. Uudenvuodenpäivänä vierailtiin Hadstenissa, jossa laitettiin porukalla perinteinen osteri- ja hummeri-illallinen yhdessä I:n, Mikkelin veljen ja tämän tyttöystävän kanssa. (M ja veljensä K ovat vastuussa ostereiden kuuraamisesta ja avaamisesta, minä vastaan hummereiden valmistelutyöstä ja I tekee pastan ja kastikkeen sekä kokoaa osterit ja paistaa ne ja hummerit. K:n tyttöystävä oli ensimmäistä kertaa mukana, joten hänelle jäi pöydän kattaminen.)

Torstaina kiinteistönvälittäjä tuli käymään, kävi läpi myyntiprosessin eri vaiheita ja teki tarjouksen asunnon myynnistä. Päädyimme tähän nimenomaiseen kiinteistönvälittäjään siksi, että hän möi meille aikanaan tämän kämpän ja koska M:n työpaikan kautta saamme juuri tästä firmasta melkoisen siivun alennusta. Loppuviikko meni pitkälti siivouksen merkeissä ja M kävi perjantaina vielä I:n luona jeesaamassa kattoremonttiin liittyvän ullakon tyhjennyksen kanssa. Nyt meidän kämppä alkaa olla siinä kunnossa, että ensi viikolla tänne uskaltaa päästää valokuvaajan ja muita myyntiin liittyviä asianomaisia, ja sitten tätä pitääkin pitää ns. näyttelykunnossa siihen asti, että ostaja löytyy. Ajatus vieraiden päästämisestä tänne tirkistelemään meidän elämää lähinnä ahdistaa, mutta eipä tätä muutenkaan saa myytyä. Ei auta muu kuin toivoa, että homma hoituisi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Uusi talo tuntuu vieläkin melkoiselta kangastukselta. En tiedä missä kohtaa muuttoajatus alkaa oikeasti tuntua todelta, vaikka sen eteen tehdäänkin jo nyt töitä. Ehkä sitten, kun varsinainen muuttopäivä lyödään lukkoon, tai kun ollaan jo niin lähellä, että tavaroita kannattaa alkaa pakata. Vielä tässä kohtaa huhtikuuhun tuntuu olevan iäisyys. Toisaalta tälle vuodelle on ihan yllättäen kertynyt jo monta muutakin odotettavaa asiaa. Saimme kesällä isän puolen sukulaisilta häälahjaksi Ticketmasterin lahjakortin, jonka käytimme nyt loman aikana, kun oli aikaa tutkailla tarjontaa. Ostoslistalle päätyivät liput Harry Potter -elokuvamusiikin konserttiin helmikuussa sekä toiset mokomat kesäkuiseen Stingin konserttiin. Meillä on varsin erilaiset musiikkimaut näin yleisesti ottaen, joten oli hitusen haasteellista löytää jotain, joka sopisi kummallekin, mutta onnistuipa kuitenkin!

Lisäksi käytimme I:ltä joululahjaksi saamamme hotellilahjakortin Hindsgavl Slot -kartanoon, johon menemme viettämään ensimmäistä hääpäiväämme touko-kesäkuun taitteessa. Alun perin oli tarkoitus mennä siinä kohtaa häämatkalle Pariisiin, mutta talon osto ja muutto vievät sen verran varallisuutta ja varmasti voimavarojakin, että päätimme siirtää sen ensi vuoteen. Kesälle on toivon mukaan tulossa myös perhevisiitti Suomesta, sillä alustavissa suunnitelmissa on käydä äidin, isän ja siskoni perheen kanssa Legolandissa vihdoin ja viimein (siitä on puhuttu vuosikausia). Näin ollen emme todennäköisesti ole itse menossa Suomeen tänä vuonna ollenkaan, mikä sinänsä sopii meille ihan hyvin, koska lomaa täytyy käyttää muuttoon, joten kesäloma jäänee tavallista lyhyemmäksi.

Vanhuus ei tule yksin

By E

On January 4, 2025

In Musings, Suomeksi

Kaipaan pitkiä, henkilökohtaisia tekstejä. Instagram ei jaksa kiinnostaa satunnaisselailua pitempään, koska siellä on lähinnä kuvia ja videoita. LinkedIn on liian työelämäkeskeinen. Entisen Twitterin raunioissa jaksoin pysytellä aika pitkään, kunnes vuodenvaihteessa kyllästyin lopullisesti kaiken sen turhanaikaisen vastakkainasettelun ja vastenmielisen trollaamisen edessä ja poistin tilini. Bluesky ja Mastodon ovat satunnaisluennassa, mutta niistä löytyy pääosin lyhyitä välipalatekstejä ja kierrätettyjä meemejä. Toista ääripäätä edustaa puolestaan siskoltani joululahjaksi saamani tilaus Long Play -sivustolle, josta olen joululoman aikana lukenut jo useita pitkiä tekstejä suurella nautinnolla. Ne ovat laadukasta tutkivaa journalismia mielenkiintoisista, mutta monesti aika synkistä teemoista, joten nekään eivät aivan tarjoa sitä mitä huomaan janoavani.

Ikävöin blogien kulta-aikaa, kun netistä löytyi roppakaupalla ihan tavallisten ihmisten kirjoituksia arjestaan, mielenkiinnon kohteistaan, elämäntilanteestaan ja kaikesta muusta tavanomaisesta. Ei sillä, että niistä suurin osa olisi ollut nimenomaan minua kiinnostavia, mutta joukosta löytyi aina muutama, jotka jaksoivat pitää otteessaan ja tarjosivat ikkunan jonkun tutun tai tuntemattoman ajatusmaailmaan. Kyse ei välttämättä tai ainakaan pelkästään ollut siitä, että ne olisivat hurmanneet kirjallisilla ansioillaan, vaan siitä, että kirjoittajalla oli jollain tavalla mielenkiintoinen näkökulma asioihin. Silloin ei vielä törmännyt kovin usein kaupallisiin yhteistöihin eikä varmasti tarvinnut miettiä, että oliko “näppäimistön” takana ihminen vai tekoäly. Tyypit vain kirjoitti, koska niistä tuntui siltä.

Ehkä siksi tekee mieli itsekin kirjoittaa pitkästä aikaa. Mun blogit on alusta lähtien olleet nimenomaan sitä tajunnanvirtaa ja arjen kirjaamista mitä haluaisin muilta lukea. Kummallista kaivata jotain niin banaalia, mutta tässä sitä ollaan. Enpä olisi kyllä 15 vuotta sitten arvannut.

(Kävin tämän kirjoitettuani selaamassa vielä hengissä olevaa Blogit.fi-sivustoa nostalgiapäissäni, josta löytyi heti kättelyssä monta sellaista blogia, jotka eivät pätkääkään kiinnostaneet, joten tää voi nyt olla tällaista “aika kultaa muistot” ‑tyyppistä pohdintaa, joka kertoo lähinnä omasta vanhenemisesta.)

To stubborn dreams

By E

On December 14, 2024

In In English, Life

There’s something to be said about having something to look forward to. A strange energy of anticipation, even when the something will require a lot of effort to manifest.

We’ve been vaguely interested in the idea of buying a house for a few years now. One of us would bring it up, we’d look at house ads for a while, maybe even go see something that looked interesting, but that would be the end of it. The thought was too big, too stressful for a long time. There were too many other changes in our lives, M switching jobs, me switching roles. But it was a stubborn dream that would keep resurfacing, and maybe that’s how you know it’s worth pursuing.

We’ve loved living in our current apartment. It has a great floor plan for us, it’s compact but there’s a fair amount of space for two people and it’s situated conveniently. The neighbours have by and large been fine, although there have been some exceptions through the years. Mostly we don’t hear them at all. The things we’ve missed the most are a more private yard that we’d actually feel comfortable using, some more storage space and a larger living room we could fit more people in than just ourselves. M has dreamt of a larger shed/workshop where he would have space to maintain our bicycles in warmth. I’ve dreamt of a small gym so I could rekindle my erstwhile passion for moving my body.

The obstacle we’ve run into time and time again is that no one builds houses for people like us, and we’re way too picky for our own good. We want big rooms, both for a shared study and the gym, or at least the ability to combine two rooms if necessary. The kitchen layout is important to get right as well. In our current one, we just get in each other’s way constantly when trying to cook together. We want a small yard that feels private, but often yards are way too big for us and at least somewhat open. Obviously, there is a price range to consider as well, and yet we want a house that is relatively close to the city centre and our work places. Decent public transportation connections would be a definite plus as well, considering we don’t own a car (and don’t want to). Oh, and we don’t want to build from scratch, or work on a fixer-upper. Oh, no.

Recently, we decided it was time to take this house dream a bit more seriously. We had the apartment evaluated by a realtor, talked to our bank about a loan and went to see some more houses. On one weekend, we went to see four, and I had the highest hopes for number three (which turned out to be the least attractive of the bunch, as it happens), but it was number four that ended up captivating me. It was a lovely house, but we’d seen lovely houses before, so it wasn’t just that. As soon as we entered, I had a feeling, and that feeling reminded me a great deal of the feeling I had when we went to see our current apartment for the first time. It felt like a house I could see us living in, and be happy. It sounds ridiculous, I know, but that’s genuinely what it felt like. It had its issues, of course, but I never expected us to find something that would be flawless. As we were leaving, the realtor asked what we thought, and I said I liked it, and M immediately said he wasn’t sold at all. We said our goodbyes and went home.

We talked about it a fair bit in the evening. It was important for me to find out whether he genuinely didn’t like the house, or whether it was more about the whole idea of moving that put him off. He needed some time to think about it, so we slept on it. In the morning he said we should go for it. So we did.

Fast forward a few weeks, in which we figured out what we wanted to offer, made the offer, got a counter offer, accepted that, then got the paperwork and went through it, signed, waited with baited breath to hear back, and then yesterday, the sellers signed. Now we have until December 23rd at 23:59 to change our minds, but I don’t think we will. We’ve made a plan for everything, and that plan includes a lot of practicalities, but also some tangible steps to make our dreams a reality. We’ll receive the keys on the 1st of April. I can’t wait.

Kyllä tämä tästä

By E

On August 26, 2019

In Life, Musings, Suomeksi

Välillä itku tulee, varoittamatta. Useimmiten pyöräillessä töihin tai töistä kotiin, kun ajatukset vapautuvat annetuista raameista. Välillä kun joku kysyy jotain kuulumisista ja kerron. Aina en jaksa kertoa.

En osaa oikein olla surun kanssa. Ärsyttää, kun ei jaksa samalla tavalla kuin normaalisti. Tuntuu kummalliselta, enkä jaksa itseäni. En tahdo kokea näitä reaktioita. Mutta samalla kaikki elämä on viiltävän kaunista. Aurinkoiset päivät ja sininen taivas, vihreät pellot ja sillan ali virtaava vesi. Eläimet ja ihmiset. Jokainen hengenveto.

Tälle kesälle kasaantui kaksi menetystä ja yksi läheltä piti, joka alkaa oireilla kunnolla vasta nyt, melkein viikko tapahtuneen jälkeen. En usko, että näistä mikään olisi yksin saanut minua näin tolaltani, mutta niitä oli kolme, ja nähtävästi kolme oli liikaa. Mutta ei minulla ole hätää. Tästä selvitään kyllä. Tarvitsen vain vähän aikaa hengitellä.

Viimeinen elossa ollut isovanhempani nukkui pois 1.7. Olimme jo muutenkin menossa Suomeen, koska 12.7. oli tarkoitus juhlia mummun 100-vuotispäiviä, mutta sen sijaan vietettiinkin hautajaisia. Siskoni ja serkkuni (ja monet muut) puhuivat muistotilaisuudessa kauniisti, mutta minä en osaa sanoittaa suruani suuressa seurueessa. Sen sijaan kannoin arkkua. Se sopi suruuni paremmin.

Mummu eli täyden elämän, johon ei olisi enää juuri enempää mahtunut. Ikävöin juttuhetkiämme, sitä kun makoilimme yhdessä mummun sängyllä ja kerroimme kaikki kuulumiset puolin ja toisin. Hän jaksoi aina olla kiinnostunut ja toisaalta kertoi myös mielellään omista tekemisistään. Kaipaan mummua, mutta samalla ymmärrän, että aika tuli täyteen. Se sai tulla.

M:n isä sairastui syöpään ensimmäisen kerran miltei 14 vuotta sitten, mutta hoidoilla se parani. Reilu vuosi sitten se kuitenkin uusi, ja tällä kertaa se tuli jäädäkseen. Hän menehtyi siihen kotonaan 2.8. vain 63-vuotiaana. “Pitkällisen sairauden murtamana”, sanotaan, mutta L ei murtunut. Aivan loppuun asti hän oli oma itsensä, jaksoi vitsailla ja viettää aikaa kanssamme sen verran kuin vointinsa puolesta saattoi.

Hän oli mukana suunnittelemassa oman hautapaikkansa ja etsimässä sopivaa päivämäärää, jolloin me jäljelle jäävät voisimme ensi vuonna mennä katsomaan kiertävää komediaesitystä, joka on ollut perheen perinteenä jo vuosia. Rakastamme kaikki sushia, joten viimeisen kerran, kun olimme yhdessä koko porukalla, hän tarjosi meille sushilounaan ja istui kanssamme samassa pöydässä niin pitkään kuin jaksoi, vaikkei ollut enää päiväkausiin voinut syödä itse mitään kiinteää.

Syöpä vei L:n meiltä liian aikaisin, eikä hän ollut valmis lähtemään ennen kuin oli aivan pakko. Tämä suru on erilaista kuin mummun menetys, koska edessä olisi voinut olla vielä vuosia, vuosikymmeniäkin elämää.

Hautajaiset ovat jo takanapäin ja viime lauantaina kävimme perheen kesken laskemassa uurnan hautaan. Hyvästejä hyvästien perään, mutta oikeasti niitä sanotaan vielä pitkään.

M:n kanssa emme juurikaan soittele, vaan laitamme yleensä aina viestiä. Puhelut on varattu vakaville asioille, mutta jostain syystä en ymmärtänyt huolestua, kun hän soitti viime viikon tiistaina tultuani töistä kotiin. Sitten vasta, kun hän sanoi olevansa ihan kunnossa, mutta olleensa onnettomuudessa.

Hän oli tulossa pyörällä töistä kotiin, kun auto tuli risteykseen kolmion takaa ja ajoi hänen päälleen. Ei kovin lujaa, onneksi, ja hänkin oli ehtinyt vähän hidastaa, mutta auton keula osui kuitenkin pyörän eturenkaaseen ja mies lensi maahan. Vammat jäivät onneksi kohtuullisen vähäisiksi: kärjistään katkenneet kulmahampaat toisella puolella, jonkin verran naarmuja ja ruhjeita siellä täällä, vuotava asfaltti-ihottuma oikeassa kämmensyrjässä ja pahasti mustelmilla oleva vasen käsi, joka ei vieläkään oikein jaksa kannatella mitään, mutta taipuu kuitenkin kaikkiin tarpeellisiin suuntiin.

Pyörästä meni eturengas, osa ohjaustangosta ja toinen jarru, mutta sen voi korjata. Hampaatkin on korjattu tänään. Mustelmat alkavat jo haalistua, oikean käden ruhje ei kaipaa enää suojaa päälleen ja vasen käsikin on joka päivä parempi. Aivan järkyttävän hyvä tuuri, ettei käynyt pahempaa. Ettei tullut kolmansia hautajaisia parin kuukauden sisällä.

Vastaan kun kysytään, mutta juuri nyt en jaksa olla itse yhteydessä. Menen aamulla töihin, teen minkä pystyn, tulen iltapäivällä kotiin. Teemme yhdessä ruokaa, katsomme illalla telkkaria, juttelemme välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kosketamme paljon. Välillämme vallitsee ymmärrys siitä, että voimavarat ovat aika vähissä molemmin puolin ja siksi kaikki on vähän tavallista hitaampaa. Toimin pitkälti autopilotilla paitsi silloin, kun itku tulee, varoittamatta.

Hyvä, että tulee. Vaikka ärsyttää.

Herättelyä

By E

On November 22, 2018

In Musings, Suomeksi

Pitkästä aikaa on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta en jaksa millään rakentaa siltaa viimeisimmän päivityksen ja tämän välille. Elämä tapahtui, jälleen kerran. Ei siitä sen enempää. Ei huvita myöskään kerrata tämänhetkistä elämäntilannetta, vaan sen sijaan tekee mieleni lainata toisaalta 32 aiheen sarja ja jutella niihin liittyvistä asioista. Seuraa siis omaan napaan tuijottelua!

Avioliittoja

Yksi, joka päättyi sopuisaan eroon jo vuosia sitten, edellisessä elämässä. Menimme naimisiin kuuden vuoden seurustelun jälkeen, vaikka suhteemme oli jo siinä vaiheessa ollut pitkään enemmän ystävyyssuhde kuin parisuhde. Silloin kuitenkin ajattelin, että hän oli se ihminen, jonka kanssa halusin loppuelämäni viettää, vaikka olimme molemmat tietoisia suhteen puutteista. Häät olivat ihanat ja mies kovin rakas, mutta suhde kaatui lopulta siihen, että en enää rakastanut itseäni sellaisena kuin siinä parisuhteessa olin. Enkä sitten enää lopulta häntäkään.

Lapsia

En ole koskaan halunnut lapsia, enkä etenkään olla äiti. Arvostan suunnattomasti niitä äitejä ja isiä, jotka kasvattavat lapsiaan rakkaudella ja rajoilla eheiksi ihmisiksi, mutta en koe vanhemman roolia omakseni enkä halua sitoutua lapsen kasvattamiseen. Jos M olisi halunnut isäksi, olisin ainakin yrittänyt todella kovasti muuttaa mieltäni, mutta koska hänkään ei halua lapsia, on vapaaehtoinen lapsettomuuteni ollut todella helppo valinta. Minusta on mukava seurata siskoni ja serkkujeni lasten kasvua sivusta, mutta minkäänlaista biologisen kellon tikitystä en ole kokenut koskaan.

Lemmikkejä

Lapsena meillä on ollut erinäisiä rakkaita lemmikkejä hamsterista kissoihin, mutta aikuisiällä en ole niitä halunnut itselleni. Tähän liittyy pitkälti sama tunne kuin lasten hankintaankin – en halua sitoutua lemmikkiin. Haluan voida liikkua vapaasti silloin kun siltä tuntuu, enkä koe mitään erityistä tarvetta lemmikin hankintaan. Monet eläimet ovat mielestäni järisyttävän suloisia ja rakastan työmatkaani, jonka varrella on kesäisin lehmiä, vuohia, hevosia ja monenlaisia lintuja, mutta ne eivät ole minun, ja se sopii minulle mainiosti.

Leikkauksia

Yksi suukirurginen toimenpide, jossa poistettiin hammas kirurginveistä käyttäen, joka oli kyllä aika ahdistavaa. Ei se miltään varsinaisesti tuntunut puudutuksen vuoksi, mutta veitsen mennessä suuhun kävi kyllä mielessä, että toivottavasti hammaslääkärillä on vakaa käsi. Sen lisäksi muutama pieni luomenpoisto, mutta ei mitään sen suurempaa.

Tatuointeja

Ei ainuttakaan. Pidän monia tatuointeja upeina (ja vielä useampia kamalina), ja jos kykenisin valitsemaan iholleni kuvan, jota uskoisin rakastavani vielä vuosienkin päästä, olisin varmasti sellaisen jo hankkinut. Mutta ailahtelevaisen itseni tuntien en ole halunnut sitoutua tatuointiinkaan. Tässä on ehkä jo aistittavissa aika perustavaa laatua oleva osa persoonallisuuttani…

Lävistyksiä

Molemmissa korvissa on kaksi reikää, joissa ei kuitenkaan enää nykyisin ole useinkaan koruja. Tykkään kyllä korvakoruista paljon, mutta jo monta vuotta sitten silloiset vakikorut tulehduttivat reiät jatkuvasti ihan yllättäen, enkä saanut millään tulehduksia muuten kuriin kuin ottamalla korut pois. Kokeilin monilla eri koruilla, mutta lopputulos oli aina sama, joten sitten en vaan enää jaksanut säätää niiden kanssa. Nykyisin käytän aina välillä yhden illan verran koruja, jos siltä tuntuu, ja sitten olen taas pitkään ilman.

Muuttoja

Sellaisia, joita muistan… Vain neljä merkittävää. Kai periaatteessa voisi laskea vaihto-oppilasvuoden Venezuelassa, kesätyön Ranskassa ja opiskelijavaihdon Australiassa, mutta ne olivat lopulta kuitenkin vain pitkiä reissuja. Ensimmäinen merkittävä muutto oli Raahesta Ouluun vuonna 2001 kun pääsin opiskelemaan yliopistoon. Eka oma kämppä, joka oli kyllä tosi rakas – tosin vain siihen asti, että vanhempieni kautta tutun vuokraisännän kanssa meni sukset ristiin. Sieltä muutin toiseen Oulun kämppään, jonka rakkaat vanhempani ostivat ja vuokrasivat minulle huomattavan edulliseen hintaan. Siellä asuin siihen asti, että muutin Tanskaan M:n silloiseen vuokrakaksioon, jossa elelimme varsin ahtaasti pari vuotta, kunnes ostimme tämän nykyisen rivarinpätkän reilut kaksi vuotta sitten. Tässä viihdymme hyvin edelleen, vaikka naapurit käyvätkin välillä hermoille.

Ampunut aseella

Aika monenlaisilla, itse asiassa. Erään parhaista ystävistäni isä on aseharrastaja, joten hänen opastuksellaan olemme käyneet ampumassa niin pistooleilla, kivääreillä kuin jopa konekiväärilläkin. Pidän ampumisesta, mutta oikeasti olen sitä mieltä, ettei ole kovinkaan montaa hyvää syytä omistaa aseita. Metsästys lienee niistä ainoa, toki viranomaiskäyttöä lukuun ottamatta. Ylipäänsä haluan elää yhteiskunnassa, jossa aseet ovat poikkeus, ei sääntö.

Ottanut lopputilin

Irtisanouduin edellisestä työpaikastani saatuani tämän nykyisen, mutta siihen ei liittynyt mitään sen kummempaa draamaa. Olen edelleen hyvissä väleissä entisten pomojeni kanssa.

Ollut saaressa

Olen, monestikin. Parhaita saarireissuja ovat varmasti olleet Hailuodon reissut rakkaan ystäväni E:n kanssa. Hänen perheellään on siellä mökki, jossa olemme käyneet monia, monia kertoja parantamassa maailmaa ja löytämässä sielunrauhaa metsästä ja merestä.

Autosi

En ole koskaan omistanut autoa. Olen kyllä ajanut vanhempieni kulloisiakin autoja siitä isovanhemmilta peritystä ruskeasta Mazda-vanhuksesta alkaen, jossa ei toiminut nopeusmittari eikä takapenkillä ollut turvavöitä, koska se oli peräisin ajalta, jolloin laki ei niitä vielä vaatinut… En kuitenkaan pidä ajamisesta ja jos voin valita, menen aina mieluummin pyörällä tai jonkun toisen kyydillä kuin ajan itse autoa. Tanskassa asuessani en ole ajanut autoa kertaakaan, vaikka M:n vanhemmat aina välillä tarjoavatkin siihen mahdollisuutta. Pitäisi varmasti yrittää pitää (vähäisiä) taitoja yllä, mutta täällä pelottavat erityisesti tosi nopeasti liikenteessä sujahtelevat pyöräilijät, joita en millään haluaisi tappaa vahingossa.

Ollut lentokoneessa

Monesti. Aikanaan matkustimme paljon perheen kanssa kun vielä asuin vanhempieni luona, ja sittemminkin lentomatkailua on tullut toki harrastettua. Nykyisin vähintään kerran-kaksi vuodessa tulee lennettyä Suomeen ja takaisin ihan olosuhteiden pakosta. Rakastan erityisesti nousua ja sitä kun lennetään pilvien yläpuolelle. Ylipäänsä olen suuri taivaan ja avaruuden fani, ja aikanaan jopa haaveilin lentäjän ammatista, jotta saisin olla taivaalla enemmän. Vaikka oikeasti ottaisin kyllä paljon mieluummin siivet selkään…

Onko joku itkenyt vuoksesi

On kyllä, niin onnesta kuin sydänsurustakin. Itkeminen on tärkeää.

Ollut rakastunut

Olen ollut niin onnekas, että olen saanut olla rakastunut ja rakastaa monia ihania ihmisiä tähän mennessä. Toistaiseksi vain yksi rakkaus on kestänyt parisuhteen tasolla, mutta jokaisessa niissä oli omat hienot hetkensä. Jokainen rakkaus on myös muuttanut minua. Rakkauden perässä olen mullistanut elämäni kerta toisensa jälkeen, eikä onneksi ainakaan vielä ole tarvinnut isommin katua.

Ollut ambulanssissa

Muistaakseni vain kerran, ja silloinkaan en ollut itse potilaana. Kokemus oli kaikin puolin hirveä, vaikka selvittiinkin säikähdyksellä ja ambulanssin henkilökunta oli ystävällistä ja asiansa osaavaa.

Luistellut

Joo, mutta lähinnä koululiikunnassa ja joskus satunnaisesti muuten. Ei mitään lempipuuhaa.

Surffannut

En ole edes kokeillut. Meri ei ole elementtini.

Ollut risteilyllä

Muistaakseni joskus kauan sitten, mutta ei siitä ole juurikaan muistikuvia. Tulen helposti merisairaaksi, joten sinänsä minkäänlainen veden päällä tapahtuva toiminta ei kauheasti kiinnosta. Risteilyistä tulee lähinnä mieleen buffet-ruokailu ja känninen örvellys – ei kiitos.

Ajanut moottoripyörää

En, enkä ole edes ollut jonkun toisen kyydissä. Mopon ja skootterin kyydissä kylläkin. Moottoripyörät viehättivät viimeksi teininä.

Ratsastanut hevosella

Lapsuudessa, joo. Legenda todella itsepäisestä Poni Ministä elää perheessämme edelleen.

Lähes kuollut

Muutaman kerran olen ollut tilanteessa, josta olen ymmärtänyt jälkeenpäin, että olisi voinut käydä tosi huonosti, mutta en ole koskaan tiedostanut olevani aktiivisessa kuolemanvaarassa. Ylipäänsä oma kuolemani ei ole minua pelottava asia. Sen sijaan läheisteni kuolemaa pelkään hirvittävästi.

Ollut sairaalassa

Muistaakseni potilaana vain kerran, kun sairastuin lapsena kai jonkun ulkomaanmatkan yhteydessä salmonellaan. En pystynyt pitämään mitään sisällä päiväkausiin, joten lopulta jouduin sairaalaan nesteytettäväksi. Muistan pelänneeni, ettei oksennus mahtuisi kaarimaljaan, joten en uskaltanut enää oksentaa. Onneksi ei tarvinnut, ja taisin päästä jo seuraavana päivänä kotiin.

Suosikkihedelmä

Omena. Rakastan omenaa sen kaikissa muodoissa.

Aamu vai ilta

Aamu, mutta vain jos saan herätä silloin kun siltä tuntuu. Viikonloppuaamut ovat silkkaa luksusta, sillä vaikka heräämmekin yleensä viimeistään kahdeksan aikoihin, tuntuu se silti ihan erilaiselta kuin herätyskelloon herääminen arkisin. Aamuisin saan yleensä myös eniten aikaan, tai jos en saa, niin iltapäivä tai ilta harvoin parantavat tilannetta.

Lempiväri

Tunnetusti musta ei ole väri, mutta valitsen sen silti. Pidän kovasti myös petroolinsinisestä ja turkoosin eri sävyistä.

Viimeisin puhelu

Puhelimen muistin mukaan 9.11. vastasin pyöräliikkeestä tulleeseen puheluun pyöräni ollessa siellä huollossa. Tästä näemmekin, ettei puhelimessa puhuminen kuulu juuri arkeeni. Soitan äärimmäisen harvoin itse minnekään ja minulle soitetaan miltei yhtä harvoin. Ylipäänsä olen aika allerginen puhelimelle.

Viimeisin viesti

Juuri äsken M:ltä tuli tekstari töistä, jossa hän on poikkeuksellisesti yövuorossa Black Fridayn vuoksi: “Okay, food was good. :)”. Tämä oli viittaus siihen, että duunipaikka oli tällä kertaa satsannut “oikeaan ruokaan” pitsan sijaan, mikä harmitti häntä etukäteen, mutta ilmeisesti oikea ruoka olikin tällä kertaa yllättänyt positiivisesti.

Nähnyt jonkun kuolevan

Varsinaista kuoleman hetkeä en ole nähnyt. Muistaakseni ensimmäisen kerran näin kuolleen ihmisen 16-vuotiaana Venezuelassa, kun naapurin mummo kuoli, ja siellä on tapana pitää ruumiinvalvojaiset kotona avonaisine arkkuineen. Se oli aika vavahduttava kokemus, vaikka siihen mennessä olin jo menettänyt oman isomummuni ja isän puolen vaarin, joten kuolema sinänsä oli jo tullut vastaan. Toinen kerta oli parikymppisenä, kun läheinen ystäväni T kuoli. Silloin kävimme katsomassa hänen ruumistaan ystävieni kanssa hänen perheensä kutsumana. Hän näytti samalta kuin nukkuessaan, mikä oli aika aavemaista.

Kahvi vai tee

Molemmat. Juon molempia päivittäin ja nautin suunnattomasti.

Paras piirakka

Omenapiirakka, mutta myös mansikka-Brita on jumalaista ja pullataikinaan leivottua mustikkapiirakkaa on täällä ikävä.

Kissa vai koira

Kissa. En ole tippaakaan koiraihminen, vaan pidän todella rasittavana koirien jatkuvaa miellyttämisen halua. Give me my space. Myös kuolaaminen ja etenkin kasvojen nuoleminen ovat kutakuinkin vastenmielisintä ikinä.

Paras vuodenaika

Se ohikiitävä hetki kun kesä taittuu syksyyn, mutta ei vielä muutu synkäksi ja sateiseksi. Kesän kuumuus on rauhoittunut, mutta vielä tarkenee ilman takkia. Lehdet alkavat kellertyä, mutta pysyvät vielä puissa. Illat pimenevät tähtitaivaaksi, mutta aamut ovat valoisia. Ensi vuonna taas!

Aina ei voi voittaa

By E

On August 7, 2017

In Life, Suomeksi

Kesän kolme lomaviikkoa tulivat ja menivät, joten tänään koitti paluu töihin ja tavalliseen arkeen. Tässä vaiheessa voinee rehellisyyden nimissä todeta, ettei loma ollut mitenkään erityisen onnistunut tapaus tällä kertaa, vaikka se alkoikin lupaavasti isolla perhereissulla Suomeen. M:n äiti täytti 60 vuotta alkuvuodesta, ja jo viime vuonna hän ilmoitti, ettei aio pitää juhlia vaan tarjoaisi mieluummin koko perheelle (eli M:n vanhemmat, veli ja me kaksi) lomamatkan jonnekin yhdessä. He olivat jo pitkään halunneet käydä Suomessa, mutta sopivaa hetkeä ei ollut löytynyt, joten päätimme tehdä yhteisen matkan, jonka aikana viettäisimme aikaa myös Suomen perheeni kanssa.

Reissu olikin kaikin puolin oikein onnistunut, ja siihen sisältyi niin rentouttavaa mökkeilyä kuin kulttuuritarjontaakin sekä mukavaa oleskelua Raahessa ja yhden päivän visiitit Ouluun ja Helsinkiin. Vietimme paljon aikaa äidin ja isän kanssa, tapasimme muutakin sukua, Oulussa näin rakasta ystäväpariskuntaa ja Helsingissä kävimme Korkeasaaressa, jossa en ole käynyt sitten lapsuuden. Ainoa harmistuttava asia oli se, että isä-parka oli flunssassa melkein koko reissun ajan, ja siitä ehkä arvaattekin, mikä loppulomassa meni pieleen. Saavuttuamme kotiin toisen lomaviikon maanantaina aamupäivästä M alkoi varsin nopeasti niiskuttamaan, ja tiistaihin mennessä päällä oli jo kunnon flunssa.

No, siinä sitä sitten kärvisteltiin koko se viikko, ja kolmaskin lomaviikko meni toipumisen seilatessa edestakaisin. Yhden paremman päivän jälkeen seurasi toinen huonompi, ja sitten taas parani vähän vain huonontuakseen seuraavana päivänä. Kaikki suunnitelmamme peruuntuivat yksi toisensa jälkeen, koska minnekään lähtemisestä ei vaan tullut mitään siinä kunnossa. Onneksi en kuitenkaan itse sairastunut, ja meneehän se loma sisälläkin ollessa… No, viimeisenä viikonloppuna pääsimme kuitenkin ulos syömään ja elokuviin, ja toki kahteen viikkoon mahtui monenlaisia muitakin mukavia hetkiä, vaikka suunnitellut menot eivät toteutuneetkaan. Ensi vuonna otetaan vahinko takaisin ja tehdään lomasta aivan erityisen hyvä – tai ainakin siihen pyritään.

Tämänpäiväistä paluuta töihin varjosti hitusen aamuinen havainto yön aikana tyhjenneestä pyörän takakumista, mutta onneksi työpaikalleni ei ole meiltä pitkä matka, joten olin vain hitusen myöhässä. Töissä oli todella hektistä mutta myös ihanaa, joten kyllä tässä on akut latautuneet loman pettymyksistä huolimatta. Näillä siis eteenpäin, ja koska meillä on molemmilla vielä lomapäiviä jäljellä, jossain vaiheessa loppuvuotta tai ensi kevättä voi vielä ottaa pitemmän pätkän vapaata tai useamman pitkän viikonlopun, joten ei hätä ole tämän näköinen.

Äiti

By E

On May 14, 2017

In Musings, Suomeksi

Äitienpäivästäkin johtuen olen tänään ajatellut äitiäni erityisen paljon. Luin Imagessa olleen kirjailija Karl Ove Knausgårdin kirjoittaman kovin kuvauksellisen ja mietteliään jutun tapaamisestaan neurokirurgi Henry Marshin kanssa, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Äitini ei tietääkseni ole koskaan leikannut aivoja, mutta kirurgi hän yhtä kaikki on, joskin nykyisin jo eläkkeellä.

Vanhempieni lääkäriys on aina ollut iso osa perhe-elämäämme, vaikka töiden yksityiskohdat jäivätkin toki töihin. Ei meillä koskaan puhuttu sen kummemmin onnistuneista kuin epäonnistuneistakaan leikkauksista, mutta joskus muistan isän olleen erityisen suojelevainen äitiä kohtaan, kun töissä oli tapahtunut jotain vaikeaa, mistä ei voinut kertoa.

Ei sillä, että äitini olisi suojelua tarvitseva ihminen. Vahvempaa ihmistä on vaikea kuvitella. Luulen perineeni monet suojamuurini ja vakauden käsitellä tunnekuohujani äidiltäni. Äiti on myös huikean positiivinen ihminen, joka jaksaa löytää keinot jatkaa eteenpäin vaikka mitä tulisi eteen. Sitä periksiantamattomuutta ja peruspositiivisuutta uskon perineeni myös. Sosiaalisena kameleonttina äiti tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, ja hänessä on jotain erityistä hurmaavuutta, joka tekee hänestä helposti lähestyttävän ja viehättävän.

Toisaalta häntä on vaikea oppia tuntemaan, sillä äitini ei helposti päästä ihmisiä lähelleen. Samaa piirrettä löytyy minustakin, joten sen ymmärtäminen ei ole ollut vaikeaa. Meidän perheessämme tunnetaan syvästi, mutta ne kuohut ovat useimmiten piilossa, kaukana pinnan alla. Silloin kun ne eivät suostu pysymään siellä, on äitini useimmiten rauhanrakentaja.

Äitini on antanut minulle ja siskolleni vastustamattoman tahdon ja kallisarvoisen tavan kokea maailma rajattomana paikkana. Vanhemmiltani olemme saaneet siivet, jotka kantavat kaikissa tuulissa. Siitä – ja kaikesta muustakin – olen pohjattoman kiitollinen.

Introvertti suosittelee

By E

On May 3, 2017

In Life, Suomeksi

Nyt tuli tehtyä sellainen hankinta, että on pakko hehkuttaa, mutta ensin on syytä hieman taustoittaa. Töissä meillä on avokonttori, jonka jaan tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten asiakaspalvelijakollegojeni, tiimin enemmän tai vähemmän virallisen vetäjän sekä lähimmän esimiehemme kanssa. Lisäksi samassa suuressa huoneessa on IT-puolen pojat, joista ei usein kuulu päivän mittaan mitään. Kollegoista sen sijaan kuuluu etenkin puhelinten soidessa mutta muutenkin, koska olemme aika puheliasta ja välillä riehakastakin porukkaa. Sanottakoon heti alkuun, että tykkään kollegoistani valtavasti, ja enimmäkseen meillä on älyttömän hauskaa keskenämme.

Sitten se mutta. Ensinnäkin olen aika vahvasti introvertti tapaus, eli lataudun yksin ollessani ja käytän virtaa silloin kun olen muiden ihmisten seurassa. Toisekseen teen asiakaspalvelun lisäksi huomattavan paljon työtä erilaisten tekstien kanssa, eli suurimman osan päivästä käännän tekstejä tanskasta suomeksi, ja siihen päälle teen keskittymistä vaativaa AdWords-optimointia ja muuta mainontaan liittyvää duunia. Näin ollen häly käy välillä hermoille, kun pitäisi saada keskittyä kunnolla. Alusta asti minulla on ollut työn puolesta käytössä kohtuullisen hyvät kuulokkeet, joiden kautta voi kuunnella musiikkia työn ohessa ja jotka myös blokkaavat jonkin verran taustahälyä, mutta olen monesti miettinyt, etteivät ne silti ehkä ole parhaat mahdolliset apuvälineet tilanteeseeni.

Niinpä tein vähän taustatutkimusta, säästin rahaa ja viimeisimmän palkan pamahtaessa tilille laitoin viimein tilauksen menemään. Eilen sain käsiini ihanat, hopeanväriset Bose QuietComfort 35 -kuulokkeet, ja tänään kokeilin niitä ensimmäistä kertaa töissä. Ero aiempaan oli aivan uskomaton. Vastamelu yhdistettynä hyvään musiikkiin sai kollegojen puheensorinan haipumaan jonnekin tajuntani ulottumattomiin aina kun kuulokkeet olivat päässä. Käytin niitä miltei koko päivän lounasta ja yhtä puolen tunnin palaveria lukuun ottamatta, ja päivän päätteeksi akkua oli edelleen jäljellä 90%. Ne ovat niin mukavat ettei niiden pitäminen haittaa yhtään, ja parhainta kaikesta, päivän päätteeksi olin aivan yhtä virkeä kuin päivän aloittaessani. Normaali iltapäivän väsähdys jäi kokonaan tulematta, en hyppinyt neuroottisesti eri työtehtävien välillä jatkuvasti niin kuin usein tahtoo tapahtua, ja sain paljon aikaan.

Ainoa ongelma kuulokkeiden kanssa oli se, etten saanut niitä millään yhdistettyä työläppäriini Bluetoothin kautta, vaan päädyin kuuntelemaan musiikkia kännykän kautta koko päivän. Pitää vielä yrittää säätää läppärin asetusten kanssa jossain vaiheessa, josko saisin ongelman ratkaistua, mutta eipä tuosta suurta vaivaa ollut. Langattomat kuulokkeet kulkevat näppärästi mukana ja jos akku sattuu loppumaan, voi ne kytkeä johdolla kiinni kännykkään tai tietokoneeseen, jolloin ne toimivat tavallisina kuulokkeina ilman vastamelutoimintoa. Lisäksi niissä on mikrofoni, joten jos puhelin sattuu soimaan, voi siihen vastata kuulokkeissa olevalla painikkeella ilman että niitä tarvitsee ottaa pois puhelun ajaksi.

Ei voi muuta sanoa kuin että suosittelen lämpimästi. Kalliithan ne kyllä on, mutta minulle ainakin kevyesti hintansa arvoiset.

Tilannepäivitys

By E

On April 30, 2017

In Life, Musings, Suomeksi

Purin äsken viimeisen pahvilaatikon. Se oli sellainen ärsyttävä “paljon erilaista paperisälää ja yksittäisiä epämääräisiä esineitä, joille ei oikein vaan ole mitään paikkaa” -laatikko, mutta nyt se on purettu, paperit on arkistoitu ja jopa suurimmalle osalle sälästä löytyi joku paikka. (Toistaiseksi) viimeinen puuttuva huonekalu saapuu huomenna ja ensi keskiviikkona meidän pitäisi saada myös uudet pimennysverhot, joiden avulla on tarkoitus päästä eroon aurinkoisten päivien aika tujusta diskoefektistä työhuoneessa, josta saamme kiittää muuten niin ihanan pirteitä oransseja verhoja. Viimeisetkin kattolamput ovat löytäneet oikeat paikkansa ja kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että muutto on miltei valmis (no, taulujen ripustamista lukuun ottamatta). Eihän tässä vierähtänytkään kuin puoli vuotta sitä työstäessä.

Toissaviikon loma tuli todellakin tarpeeseen. Ensimmäinen puolikas meni kauheassa stressinpurkutilassa kykenemättä rentoutumaan, ja öiden Technicolor-unet olivat kyllä aivan omaa luokkaansa sekavuudessaan ja eläväisyydessään. Toinen puoli lomasta oli jo rauhallisempaa, kun pystyin viimein päästämään irti loputtomien To do -listojen toteuttamisesta, minkä myötä unimaailmakin rauhoittui. Loman viimeisenä päivänä heräsin kuitenkin kurkkukipuisena ja kuume humahtikin saman tien 39 asteen tuolle puolen. Voi miten tyypillistä. Olin koko sen viikon sairauslomalla ja käytännössä nukuin ensimmäiset neljä päivää miltei kokonaan, kun en muutakaan jaksanut. Sitten kuume alkoi onneksi laskea ja uskaltauduin töihin, joskin tämäkin viikko meni kokonaisuudessaan toipilaana. Vielä nyt, tasan kaksi viikkoa sairastumisen jälkeen, kurkkuun sattuu vähän eikä ääni ole aivan ennallaan, mutta en usko, että tässä tarvitsee enää kauaa kärvistellä. En tiedä oliko kyseessä influenssa vai vain todella tuju flunssa, mutta toivottavasti ei tule uudestaan.

Olen huomannut tulleeni allergiseksi ylenmääräiselle tavaralle ja sille, jos tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan (tai vielä pahempaa, niille ei ole oikeaa paikkaa). Onneksi M on myöskin siistin kodin ystävä, joten asiasta ei yleensä tule ongelmaa, mutta tämä venynyt muutto on selkeästi pahentanut tilannetta. Ylipäänsä luulen, että nyt tekisi hyvää opetella tulemaan toimeen vähän rennommalla otteella stressaamisen välttämiseksi. Ylenmääräinen neuroottisuus lienee oire pitkittyneestä stressistä, joka ei varmaan ihan sillä puolentoista viikon lomalla vielä hellittänyt otettaan, mutta olo on joka tapauksessa parempi kuin mitä se oli vielä kuukausi sitten. Kaipaan uusia, fiksuja rutiineja päivään työnteon lisäksi, ja ylipäänsä haluan päästä tilanteeseen, missä virtaa riittää velvoitteiden lisäksi muuhunkin elämään. Siinäpä opettelemista tälle keväälle.